Noniin, kivittäkää nyt.
Reissuun lähdettiin syyskuun puolivälin jälkeen vähän turhan kiivaan työtahdin keskeltä. Määränpäänä oli Suomussalmen ja Kuusamon välissä oleva itärajaan rajoittuva Hossa. Päässä pyöri pitkälti ihan kaikki muu kuin reissu, lähinnä työasiat. Kuormaan kaavittiin kahden karvakasan lisäksi kaksi koiraa: Ansa ja Ruffe. Ansahan on siis Ruffen jo nykyään ruunattu labradori-tyttöystävä. Kaverukset ovat melkein samanikäiset ja käytöstapojakin on yhtä paljon: hyviä ja huonoja. Painotukset voivat poiketa.
Etukäteen lintutilannetta netistä vakoillen kovin suurta lintupaljoutta ei sopinut odotella. Ilmeisesti juhannuksen kovat pakkaset olivat Hossassakin tehneet tehtävänsä, kuten ilmeisesti liki koko Suomessa.
Matka meni melko mukavasti Ansan ja Ruffen lähinnä nukkuessa takakontissa. Ilmeisesti tila oli sen verran ahdas, etteivät kaverukset katsoneet sitä kelvolliseksi riehumiselle. Hyvä niin, sillä sillä kurin matkasta olisi voinut tulla vielä pitempi.
Perillä odotti Uuttukämppä, joka koostui kolmesta käsin veistetystä hirsimökistä. Hieno kokonaisuus kertakaikkiaan. Heti ensimmäisenä päivänä piti lähteä katsastamaan lähimaastoja. Koirilla oli virtaa kovasti ja mahdoton hinku riehua keskenään. Matka etenikin pitkälti koirien juostessa toisiaan vuorotellen takaa ja painiskellessa. Eipä sitä muuta oikein voinut odottaa, kun nuo kaksi olivat liikkeellä. Lintuhavainnot rajoittuivat ensimmäisenä päivänä ukkometsoon, joka kuulemma lensi aivan edestäni jonkin kumpareen takaa. En kuitenkaan tirppaa nähnyt, eikä tainnut nähdä kumpikaan koiristakaan. Käppäilimme pätkän matkaa ympäriinsä linnun kuviteltua menosuuntaa etsien ja palasimme sitten kämpälle. Sauna testattiin ja todettiin hyväksi. Edellisistä saunojista oli jäänyt hyvä haju =)
Seuraava päivä aukesi myös melko lämpimänä kuten edellinenkin. Reissuun lähdettiin aamutoimien jälkeen. Koirat riehuivat edelleen kämpän pihassa, mutta liikkeelle lähdettäessä homma järkevöityi ja kumpikin hakeutui enemmän isäntänsä seuraan. Ruffe alkoi tehdä sitä tavanomaista isännästä välittämätöntä hakuaan, joka ajoittain etääntyy kauas, ajoittain sisältää lähinnä välinpitämättömän näköisenä muutaman metrin päässä edellä kävelyä. Hyvin koulutettu! ;) Päivän lähestyessä loppuaan näki Kaurajätti kanalinnun lentävän etualalta vaaran rinteeltä läheisen suon yli. Ruffe merkkasi hyvin linnun lähtöpaikan ja käänsimmekin suunnan linnun perään. Suon yli rämmittyämme päästiin viereisen vaaran kupeeseen, jossa pian Ruffe merkkasikin uuden jälkikentän. Nopeasti edeten koira syöksähti edessä olevan kummun yli noin 25 m päähän eteeni ja saman tien näin metsokukon lentävän itsestäni kohtisuoraan oikealle Ruffen merkkaamasta paikasta. 
ÄÄRIMMÄISELLÄ tarkkuudella ammuin metsolle jalkaan reiän ja lintu putosi maahan räpistelemään (käsittämätöntä kuinka pieneen voi iso lintu kuolla!). ÄÄRIMMÄISEN herkästä liipasinsormestani huolimatta maltoin jättää räiskimisen siihen ja lintu säilyi ehjänä. Molemmat koirat ampaisivat (Ruffe vasta luvan kanssa, raukka taisi pelästyä paukkua ja istui =) vielä refleksinomaisesti siivillään takovan homenokan luo. Lintu oli komea ainakin 8 kg puimakoneen kok oinen homenokka. Metsoa tutkiskellessani ihmettelin Ansan murinaa, Ruffehan ei siis murise kenellekään eikä mistään.
Pois kävellessämme ajeli metsätietä pari metsämiestä, jotka olivat blandiskoiransa kanssa lintuja etsimässä. Kuulemma monta päivää olivat jo tyhjää kulkeneet. Pikkuisen taisi harmittaa meillä mukana roikkunut sulkasäkki. Blissi lähti hetkeksi matkaa Ruffen ja Ansan matkaan. Mieluusti olisivat varmasti leikkineet pitempäänkin, mutta kutsuin Ruffen pois ja Sekoitus lähti saman tien omistajansa perään.
Metsoa murkinaksi valmisteltaessa Ruffe oli tarkkana kärppänä vieressä. Vedin linnulta sydämen, keuhkot ja maksan muiden sisäemmeiden mukana pihalle ja annoin niistä sydämen Ruffelle. Jätin homman huomiotta ja jatkoin linnun silpomista. Sydän kuitenkin hävisi johonkin (niin, Ruffehan ei syö veristä lihaa, yäk!) ja oikein kyselin Kaurajätiltä, että mihinkähän se tuli jo haudattua. Uskomatonta kyllä, Ruffe oli syönyt sen! No joo, eipä kai se muiden mielestä ole ihmekään, mutta jotenkin tuntui Ruffen kasvattelevan palleja sitä vauhtia, että saisin kohta kantaa kävelemään pystymättömän koiran autolle. Annoin koiralle sitten vielä maksan ja keuhkot ja kaikki meni hyvällä ruokahalulla. Jätin linnun hetkeksi portaita vasten valumaan ja vein samalla roiskeita piiloon. Ruffe jäi vahtimaan lintua (!!) ja taas kohta kuului matala murina, kun Ansa meni tutkimaan lintua. Hetkinen, siis se murisija oli Ruudolf! Koiran kivekset kasvoivat suorastaan silmissä. No niin, heräämisen hetkiä.
Seuraavat päivät olivatkin sitten tyhjän kävelyä. Ei ensimmäistäkään teertä, ei ensimmäistäkään riekkoa. Vain muutama metsohavainto ja joitakin pyitä. Pari pyytä tulikin vielä lounaspöytää vieraaksi. Pyistä ensimmäistä pistin Ruffen hakemaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Poika vain tökki lintua ja kun käskin sen luo, jäi lintu sinne. Kaurajätti teki Ansalla tyylipuhtaan mallisuorituksen ja sitä matkien toi Ruffekin lämpöisen linnun käteen. Eipä tuo nyt niin huonosti mennyt kuitenkaan.
Toisen pyyn kohdalla yritin taas laittaa Ruffea hakuun. Lintu löytyi melkein heti, mutta ei meinannut tulla käteen sitten millään. Viimein käskin koiran pois, istutin sen viereeni ja käskin uudelleen hakuun. Nyt Ruffe juoksi selvästi ohi, meni kuono maassa ikäänkuin epäröiden ja viimein juoksi suorana linnulle, otti sen suuhunsa ja toi pois. Selvisi syykin sitten miksi lintu ei meinannut tulla heti: se oli nimittäin vielä elossa. Ruffe toi siis elävän linnun käteen! Noh, olisinhan minä sen käynyt lopettamassa, jos olisin tajunnut tirpan vielä elelevän. Ei voi ainakaan moittia koiraa kovasuiseksi.
Semmoinen reissu se pääpiirteissään. Koira laihtui matkalla silminnähden ja pakarat kasvoivat todella valtaviksi. Koko koira on nyt aivan toinen kuin ennen reissua. Hyvällä puolella on se, että energiaa ja vauhtia riittää. Koira on myös selvästi tajunnut miksi metsässä kuljetaan. Enää ei vierasteta pusikoita ja jollakin ihmeen kyvyllä ne eläimet löytyvät semmoisista paikoista, mitä ei ennen etsittykään. Huonona puolena on sitten se ainainen ongelma - etäisyys. Ennen oli varovaisen huolestunut Ruffen etäisyydenpidosta, nyt en enää jaksa edes huolestua. Hajuttomassa maassa koira pysyy jotnekin sidettävällä etäisyydellä kun vaihtelen itse sopivasti suuntaa, mutta heti kun jotakin hajuja löytyy, katoaa koira hajun perässä kuin pieru saharaan. Periaatteessa sen kai pitäisikin seurata hajuja, mutta vauhti on nyt niin kvaa, että minä en ainakaan pysy perässä. Koira pitäisi lenkittää todella väsyneeksi ennen reissua, että etäisyys pysyisi kohtuullisena. Hossassa näin kävi, sillä uusi päivä aloitettiin aina vähän edellisestä väsyneenä. Eilen taas Leponiemen metsiä kävellessä koira veti ensin 100 m spurtin jäniksen hajun perässä ja toisella kertaa kiersi läpinäkymättömässä taimikossa ~50 m päässä edelläni lenkin ja ajoi viimein teeriparven miltei päälleni noin 25 m päästä. Noh, kädessä sattui olemaan puhelin sillä kertaa.
Viikko kävelyä Hossassa, eikä siis lintuja juuri nimeksikään. Tänä aamuna istuin Leponiemessä kahvipöydässä ja katselin 7 teeren parven ruokailua 50 m päässä edellisenä päivänä kultivoidulla pellolla. Semmoista.
